keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Sivuaskel luontoon saattaa parantaa vauhtisokeuden


Jos aamupäiväksi minulla ei ole sovittuja tapaamisia ja aurinko paistaa,  suuntaan kulkuni usein ulkoilmaan. Niinpä tein tänäänkin. Kevät tuoksuu jo, ja linnut livertävät. Lumi tosin ei ole kokonaan sulanut, ja poluilla tallottu lumi on muodostanut melko paksut ja liukkaat jääurat. Kengissä on onneksi nastat alla, joten lähdin reippaasti metsään onnea kokeilemaan.

Auringon paistaessa päätin ottaa puhelimellani kuvia metsästä, missä luonto heräilee talviunestaan. Sain loistavaa materiaalia mm. tuleviin kirjoituksiin ja mainoksiin. Tai ehkäpä niillä voisi ilostuttaa vaikka hyvää ystävääkin. Kuvasin mm. veden virtausta pienessä joessa, mustarastaan hyppelyä ja lumen alta paljastuvaa sammalta. Aika kului ja mieli  piristyi entisestään. Tulin pois metsästä ja palasin normaalille kuntopolulle. Edessä nousi pitkä ylämäki, ja huomasin sen olevan päällystetty peilikirkkaalla jäämassalla. Päätin poiketa tapojeni vastaisesti polulta tielle. Kuljin hetken aikaa asfalttia pitkin, ja vaikka aurinko ihanasti siinäkin lämmitti,  halusin palata luonnon helmaan. Näin uuden polunpään ihan normaalin kävelyreittini vieressä. Tuo tavallinen pyörätie pellon laidassa oli myös melko liukas, ja päätin ottaa otsikon mukaisen sivuaskeleen.

Kävelin noin kymmenen metriä pois tuolta pyörätieltä, missä olen tallustellut jo runsaat 20 vuotta lähes viikottain. Pysähdyin. Vasemmalla puolellani aukesi näkymä korkeisiin ja ylväisiin kallioihin, jotka aurinko valaisi kauniisti. Miksi en ollut nähnyt niitä aiemmin? Edessäni näkyi mutkitteleva ja mystinen metsäinen polku, joka kulki ihan tuon usein käyttämäni pyörätien vieressä. Tosin puut ja risut peittivät katselupaikaltani näkyvyyden sivistykseen melko hyvin.

Kasvoilleni levisi hymy ja olo oli kuin ihmemaassa. Olin löytänyt aivan uuden maailman, minkä olin siis ohittanut vauhdilla jo vuosien ajan. Miksi en ollut tajunnut tätä aikaisemmin?

Jäin miettimään tuota sivuaskelta. Tänään liukkaus ja sopiva mielentila olivat ajaneet minut ottamaan tuon mieltä avartavan askeleen. Elämässä tulee usein vastaan tilanteita, jotka saavat meidät miettimään, jatkaako vauhdilla vanhan kaavan mukaan sokeasti eteenpäin vai uskaltaako hetkeksi pysähtyä ja ottaa rohkeasti yhden askeleen sivuun sekä valita toisen polun.

Tänään luonto opetti minulle jälleen kerran mielenkiintoisen asian: sivuaskel saattaa parantaa vauhtisokeuden.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Mitä luonto sinulle merkitsee?


Lapsena luonto oli minulle mökkiranta meren äärellä ja vihreät mustikkametsät männyntuoksuineen. Tai partioleirit telttaöineen kera inisevien hyttysten. Se oli myös muurahaispesän kuhinan katselua ja ahventen kalastelua itse kerättyjen matojen avustuksella. Noihin mukaviin muistoihin on mukava palata, ja ne tuovat aina hyvän olon. Voiko noihin tuntemuksiin vielä palata näin 50 vuoden jälkeen? Onko luonto enää entisensä? 

Ikääntyminen tuo ihmiselle kaikenlaisia haasteita: joillekin  ylipainoa, joillekin  stressiä. Osalla rapistuu keho, osalla mieli. Huonoimmassa tapauksessa  jopa molemmat. Itse saan aina välillä herätyksiä, ja kroppa ilmoittaa, että on korkea aika taas tehdä jotain. Minulle se on tarkoittanut esim. polkupyöräilyä tai vaikka sauvakävelyä, talvella taas lumikenkäilyä tai metsäsuksilla hiihtämistä. Tuumasta toimeen ja liikkeelle. Asfalttia kuluu, ja pyörä- sekä kävelytiet vilisevät silmissä. Liikkumisesta itsestään tulee jo positiivinen fiilis, ja suu kääntyy hymyyn. Kroppakin tykkää. 

Mutta kun vielä ymmärtää lähteäkin sauvoineen pururadalle metsään tai kääntää maastopyörän keulan kapeille metsäpoluille,  tapahtuu ihan kummia. Autojen ja liikenteen melu häviää; kuulo herkistyy luonnolle. Silmä lepää kauniissa kasveissa, ja korvienväli tyhjenee kaikesta kiireestä. Minulle myös lähes kaikki uudet ideat ja pitkään mieltä vaivanneiden asioiden ratkaisut aukeavat juuri metsäpoluilla  -  eivät siis pyöräteillä polkiessa tai kävelyteillä talsiessa. 

 Kaiken kruunu luonnossa liikkuessa on yön yli vaellus. Nimenomaan niin, että tärkeintä on itse matka, ei määränpää. Ei suorittamista vaan olemisesta nauttimista. Laavulla tuleen tuijottamista ja tähtitaivaan ihailua. Uskallan myös väittää, että juuri nuo hetket eivät unohdu yhdeltäkään asiakkaalta, vaan tallettuvat  lähtemättömästi muistoihin.

Mitä siis luonto minulle merkitsee? Se merkitsee rentoutumista, eheytymistä, asioiden kirkastumista ja ehkäpä jopa vähän paremmaksi ihmiseksi tulemista. 

Mitä luonto sinulle merkitsee?