maanantai 29. elokuuta 2016

Kanoottiretki lujittaa yllättäen ryhmähenkeä


Viisi vuotta sitten ollessani opiskelijaryhmän kanssa useamman päivän melontaretkellä tuulinen ja huono sää yllätti meidät täydellisesti. Olimme ylittämässä isoa ulappaa, kun yksi kanooteista kaatui kovassa tuulessa vaahtopäiden keskellä. Samalla tapahtui jotain mieleenpainuvaa. Tuosta vaaran mahdollisuudesta oli kyllä keskusteltu, mutta nyt tuo olikin totisinta totta. Ryhmä rupesi toimimaan kuin kello. Yksi kanootti suuntasi välittömästi lähimpään saareen virittelemään tulta. Muut kanootit kerääntyivät yksinmelojan ympärille pelastustehtäviin. Veden varaan joutunut pelastettiin. Osa poimi vedestä kaatuneen kanootin ja tavarat mukaansa. Kylmettyneen melojan saapuessa lähisaareen oli nuotio jo valmis lämmittämään kylmettynyttä. Varavaatteet kaivettiin esiin ja pahalta näyttänyt tilanne oli ohitettu. Uskon, että tuo tilanne jäi kaikkien mieleen elämänaikaiseksi kokemukseksi. Minulle se antoi lähtemättömän turvan tunteen ja syvän luottamuksen tuohon porukkaan. Se selviäisi kaikesta.

Tuota samaa tunnetilaa olen nyt käyttänyt jo muutaman vuoden ajan esim. leirikoulujen yhteydessä. Mikäli kelit ovat olleet suotuisat, niin olen tarjonnut tuota pelastautumiskokemusta yhtenä ohjelmanumerona melontakokeilussa. Teoriassa käyn aina läpi miten tuo kaatuneen kanootin pelastaminen tehdään, mutta kun se tehdään käytännössä, niin tuo alussa kuvaamani kokemus ja luottamus omaan ryhmään on käsinkosketeltavissa. Kaikki alkaa toimimaan annettujen ohjeiden mukaan ja nuorissa näkyy auttamisen halu ja vastuu kaverista. Vaikka se nyt ei ihan paras kaveri ollutkaan, niin tuossa tilanteessa hätää kärsivä on kuin oma veli tai sisko.

Olemme myös käyneet tuon tilanteen aina rannalle saavuttuamme kertaalleen läpi ja jokainen on halutessaan saanut kertoa tunnetiloistaan. On ollut hieno nähdä, että lasten ja nuorten kokemus oli lähes identtinen viisi vuotta tapahtuneeseen. Ryhmähenki on näyttänyt voimansa ja aina vanhat kismat arjessa ovat jääneet taakseen ja jopa uusia hyviä kavereita on tuon tapahtuman jälkeen löytynyt. Opettajatkin ovat olleet ihmeissään, mihin luokka pystyy.

Pienissä haasteissa kanoottiretki lujittaa myös sinunkin porukan ryhmähenkeä.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Luonnossa jopa työhyvinvointi lisääntyy


"Luonnon näkeminen vähentää vihan ja ahdistuksen tunteita sekä väsymystä. Luonto ylläpitää keskittymiskykyä ja lisää hyvänolontunnetta. Luonnossa liikkujilla on vähemmän psyykkisiä ongelmia. Tutkimusten mukaan luonnolla on monenlaisia ihmisen hyvinvointia ja terveyttä edistäviä vaikutuksia. Jos luonto saadaan ihmisten ulottuville ja ihmiset luontoon, hyvinvointi lisääntyy."

Äskeinen sitaatti on ote Sitran vuonna 2013 julkaisemasta dokumentista, joka käsittelee luonnonlukutaitoa. Itse olen ihmetellyt jo vuosien ajan, miten pelkkä metsässä kävely voi vaikuttaa niin positiivisesti ihmismieleen. Vaikean ja haasteellisen hetken tuoma raskas möykky vatsassa häviää huomaamattomasti jo puolen tunnin patikan aikana. Jos matka jatkuu toisenkin puolen tunnin ajan,  sisäinen rauha valtaa mielen. Mikäli tarkoitus on saada myös uusia ajatuksia ja ideoita,  kannattaa patikoida hieman pidempään. 

Tätä olen testannut lukuisia kertoja, niin itseni kuin asiakkaiden kanssa. Syksyllä tein parin tunnin ohjatun patikan suurehkon eteläsuomalaisen kunnan yläkoulun henkilökunnan kanssa luonnonkauniissa Liesjärven kansallispuistossa. Matka alkoi tyypillisesti äänekkään puheensorinan vallitessa. Toiset taas kulkivat  enemmän omissa ajatuksissaan, selkeästi vielä työasiat päällimmäisinä mielessä. Pikkuhiljaa luonto otti porukasta yliotteen ja ajatukset kulkivat osalla lapsuuteen tai muuten iloisiin luontokokemuksiin. Välillä pysähdyttiin kuuntelemaan linnunlaulua tai ihan vain tuulen huminaa.  Kuuntelemisen taito herkistyi, ja yhä uusia ääniä erottui. Kävimme järven rannalla, ja erilaiset iloiset kokemukset vedestä kirvoittivat lisää positiivisia muistoja. 

Vähitellen koko joukosta suorastaan puhkui uutta energiaa ja yksi sun toinen halusi tuoda hyvän olon tunteensa esiin: osa kertomalla hauskan muiston, osa taas hyräillen, joku jopa laulaen. Ketään ei enää tuntunut harmittavan mikään työasia. Retken päätteeksi useampi halusi tulla kiittämään ihan kädestä pitäen  suu leveässä hymyssä. Oli kuulemma ollut paras tyky-päivän aktiviteetti kymmeniin vuosiin erilaisten karting-ajojen ja muiden hikikisailujen jälkeen. Luonnossa siis yksinkertaisuus on kaunista. 

Milloin sinä olet ollut viimeksi metsässä samoilemassa?

Melonta nollaa mielen hetkessä

Kuikkaperhe kertoo tarinaansa Ruostejärvellä


Edellisen päivän hektinen elämä ja liian vähän nukutun yön perään paistoi lämmin aurinko. Aamiaisen jälkeen oli vuorossa aamun melonta. Kanootit odotti kutsuvasti rannalla ja järvi oli täysin tyyni. Lokit toivat ääntelyllään merellisen tunnelman. Melontaparillanikin kuulemma työntäyteinen työviikko takana. Kanootti lähti rannasta kuikan kutsuessa järvelle. Hetken melottuamme huomasimme kuikkapariskunnan aivan kanootin edessä. Jäimme ihailemaan niitä ja luonnon kauneutta sekä veden kirkkautta. Kuikkien sukeltaessa edestämme jatkoimme matkaa.

Vaikka meloessamme kävimme oppimismielessä melontatekniikkaa läpi, niin jäimme keskustelemaan elämästä ja mm. työstressistä sekä elämän haasteista yleensä. Samalla huomasimme miten melotessa tällaisella ilmalla luonto näyttää voimansa kaikella kauneudellaan ja rauhallaan. Kuikkaperhekin saapui poikastensa kanssa läheisyytemme kuin kertoakseen, että nauttikaa ja nollatkaa itsenne. Älkää tehkö mitään vaan katsokaa ja kuunnelkaa. Tuntekaa elävänne. Rauhoittukaa. Ja niin me teimme.

Aurinko lämmitti edelleen ja aika vieri kuin siivillä. Juttua luonnosta ja elämästä riitti. Melontatunti lähestyi loppuaan ja melkein olisi pitänyt kääntyä takaisin järvelle. Melontaparini hymyili leveästi ja totesi elämän olevan lähes täydellistä. Melontaretki oli vienyt hänenkin ajantajun ja häivyttänyt arjen huolet. Täydellinen melontaelämys.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Sivuaskel luontoon saattaa parantaa vauhtisokeuden


Jos aamupäiväksi minulla ei ole sovittuja tapaamisia ja aurinko paistaa,  suuntaan kulkuni usein ulkoilmaan. Niinpä tein tänäänkin. Kevät tuoksuu jo, ja linnut livertävät. Lumi tosin ei ole kokonaan sulanut, ja poluilla tallottu lumi on muodostanut melko paksut ja liukkaat jääurat. Kengissä on onneksi nastat alla, joten lähdin reippaasti metsään onnea kokeilemaan.

Auringon paistaessa päätin ottaa puhelimellani kuvia metsästä, missä luonto heräilee talviunestaan. Sain loistavaa materiaalia mm. tuleviin kirjoituksiin ja mainoksiin. Tai ehkäpä niillä voisi ilostuttaa vaikka hyvää ystävääkin. Kuvasin mm. veden virtausta pienessä joessa, mustarastaan hyppelyä ja lumen alta paljastuvaa sammalta. Aika kului ja mieli  piristyi entisestään. Tulin pois metsästä ja palasin normaalille kuntopolulle. Edessä nousi pitkä ylämäki, ja huomasin sen olevan päällystetty peilikirkkaalla jäämassalla. Päätin poiketa tapojeni vastaisesti polulta tielle. Kuljin hetken aikaa asfalttia pitkin, ja vaikka aurinko ihanasti siinäkin lämmitti,  halusin palata luonnon helmaan. Näin uuden polunpään ihan normaalin kävelyreittini vieressä. Tuo tavallinen pyörätie pellon laidassa oli myös melko liukas, ja päätin ottaa otsikon mukaisen sivuaskeleen.

Kävelin noin kymmenen metriä pois tuolta pyörätieltä, missä olen tallustellut jo runsaat 20 vuotta lähes viikottain. Pysähdyin. Vasemmalla puolellani aukesi näkymä korkeisiin ja ylväisiin kallioihin, jotka aurinko valaisi kauniisti. Miksi en ollut nähnyt niitä aiemmin? Edessäni näkyi mutkitteleva ja mystinen metsäinen polku, joka kulki ihan tuon usein käyttämäni pyörätien vieressä. Tosin puut ja risut peittivät katselupaikaltani näkyvyyden sivistykseen melko hyvin.

Kasvoilleni levisi hymy ja olo oli kuin ihmemaassa. Olin löytänyt aivan uuden maailman, minkä olin siis ohittanut vauhdilla jo vuosien ajan. Miksi en ollut tajunnut tätä aikaisemmin?

Jäin miettimään tuota sivuaskelta. Tänään liukkaus ja sopiva mielentila olivat ajaneet minut ottamaan tuon mieltä avartavan askeleen. Elämässä tulee usein vastaan tilanteita, jotka saavat meidät miettimään, jatkaako vauhdilla vanhan kaavan mukaan sokeasti eteenpäin vai uskaltaako hetkeksi pysähtyä ja ottaa rohkeasti yhden askeleen sivuun sekä valita toisen polun.

Tänään luonto opetti minulle jälleen kerran mielenkiintoisen asian: sivuaskel saattaa parantaa vauhtisokeuden.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Mitä luonto sinulle merkitsee?


Lapsena luonto oli minulle mökkiranta meren äärellä ja vihreät mustikkametsät männyntuoksuineen. Tai partioleirit telttaöineen kera inisevien hyttysten. Se oli myös muurahaispesän kuhinan katselua ja ahventen kalastelua itse kerättyjen matojen avustuksella. Noihin mukaviin muistoihin on mukava palata, ja ne tuovat aina hyvän olon. Voiko noihin tuntemuksiin vielä palata näin 50 vuoden jälkeen? Onko luonto enää entisensä? 

Ikääntyminen tuo ihmiselle kaikenlaisia haasteita: joillekin  ylipainoa, joillekin  stressiä. Osalla rapistuu keho, osalla mieli. Huonoimmassa tapauksessa  jopa molemmat. Itse saan aina välillä herätyksiä, ja kroppa ilmoittaa, että on korkea aika taas tehdä jotain. Minulle se on tarkoittanut esim. polkupyöräilyä tai vaikka sauvakävelyä, talvella taas lumikenkäilyä tai metsäsuksilla hiihtämistä. Tuumasta toimeen ja liikkeelle. Asfalttia kuluu, ja pyörä- sekä kävelytiet vilisevät silmissä. Liikkumisesta itsestään tulee jo positiivinen fiilis, ja suu kääntyy hymyyn. Kroppakin tykkää. 

Mutta kun vielä ymmärtää lähteäkin sauvoineen pururadalle metsään tai kääntää maastopyörän keulan kapeille metsäpoluille,  tapahtuu ihan kummia. Autojen ja liikenteen melu häviää; kuulo herkistyy luonnolle. Silmä lepää kauniissa kasveissa, ja korvienväli tyhjenee kaikesta kiireestä. Minulle myös lähes kaikki uudet ideat ja pitkään mieltä vaivanneiden asioiden ratkaisut aukeavat juuri metsäpoluilla  -  eivät siis pyöräteillä polkiessa tai kävelyteillä talsiessa. 

 Kaiken kruunu luonnossa liikkuessa on yön yli vaellus. Nimenomaan niin, että tärkeintä on itse matka, ei määränpää. Ei suorittamista vaan olemisesta nauttimista. Laavulla tuleen tuijottamista ja tähtitaivaan ihailua. Uskallan myös väittää, että juuri nuo hetket eivät unohdu yhdeltäkään asiakkaalta, vaan tallettuvat  lähtemättömästi muistoihin.

Mitä siis luonto minulle merkitsee? Se merkitsee rentoutumista, eheytymistä, asioiden kirkastumista ja ehkäpä jopa vähän paremmaksi ihmiseksi tulemista. 

Mitä luonto sinulle merkitsee?